Maanantaina Ari Koivusen kakkosalbumin sessiot alkoivat palaverilla: Sonic Pumpin taukohuoneen pöydän ympärillä istuivat albumin tuottajat Laurenne & Heikkilä, levy-yhtiömogulit Halmkrona & Tukiainen, itse äänitaiteilija Koivunen ja ryhmä, jota myös Koivusiksi kutsutaan. Kuunneltiin demoja, puhuttiin linjauksista ja tultiin ainakin siihen tulokseen, että hyvien biisien äänittäminen levylle on loppujen lopuksi fiksumpaa kuin huonojen biisien. Päätettiin siis äänittää levylle hyviä biisejä. Keskusteltiin myös ruoasta, mikä tuskin vaikuttaa tulevan levyn sisältöön. Tai sitähän ei voi tietää. Edelliseenkin oli kuulemma ajautunut itse lämmitettävän pitsan aromeja. Päätettiin myös seurata edellisen levyn menestysstrategiaa siinä määrin, että tällekin levylle tulee englanninkielistä hardrock/metallimusiikkia (ei siis jatsia, diskoa tai kantria) ja tämäkin levy julkaistaan alkukesästä mikäli se saadaan valmiiksi. Tosin levylaulaja lausui sanan "mikäli" rauhallisesti artikuloiden.

Siitä vaan sitten pannuja pystyyn ja paukutus käyntiin. Samalla kun rytmimestari Gargano soitti rumpupohjiaan, allekirjoittanut, Erkka ja Vili viimeistelimme toisessa huoneessa muutamaa biisiä, eli töitä tehtiin monessa pisteessä. Levylaulaja katsoi että homma on hanskassa ja uskalsi poistua hetkeksi johonkin uhmapeliturnaukseen. Eikä mitä, olisi saanut voittaa ne 50 tonnia ja tuoda studiolle lisää pitsaa! Keskiviikkoiltaan mennessä jo kahdeksan biisin rummut oli nauhalla (kyllä, myös kirjaimellisesti nauhalla ja tietty protoolsissa) ja jätimme Ninon, Pasin ja Jessen (äänittäjä) pariksi päiväksi rauhaan.

Torstaina soitettiin olohuoneessa keikka, josta ei juuri ole pahaa sanottavaa. Taas niitä rentoja On the Rocks -vetoja kun paikalla on paljon kavereita, biisit on jotakuinkin hallussa ja koko ajan on sellainen fiilis että tämähän on hauskaa puuhaa. Tuollaisten keikkojen aikana on hankalaa väittää tätä oikeaksi työksi. Angels Are Calling otettiin taas settiin kun levylaulajan pilli oli palautunut siihen kuntoon että kappaleen vaatima herkistely sekä voimakas tulkinta saataisiin kunnialla ulos.
"Burn vai Spotlight Kid?"
"Vedetään molemmat!"
Kiitos taas mahtavalle japanilaisedustukselle ja terveisiä niille huutelijoille, pitäkää toi!

Perjantaina mentiin Summassaareen josta ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia. Allekirjoittanut on soittanut ko. lavalla humppaa ja valssia kesällä 1994. Oikeasti. Lisäksi tiedettiin että paikka on eläkeläisten suosima kylpylähotelli. No, ajoimme mestoille, Kurvinen taiteili bussin takaperin johonkin millin levyiseen rakoon josta meikäläinen olisi peruuttanut seinään mopollakin (jos mopolla voisi peruuttaa). Postimerkin kokoinen lava ei edes ollut liian pieni kun hiukan pelattiin tetristä. Hetkinen, kyllähän tässä enenmmän tilaa oli kuin eräälläkin laivakeikalla. Vanhukset ja lapsiperheet katsoivat tyrmistyneinä pikaisen soundcheckimme, ja sitten siirryimme huoneisiin odottamaan iltaa.

Paria tuntia myöhemmin jotakin mystistä oli tapahtunut: Koko paikka oli muuttunut nuorten aikuisten ja poppi-rokkiväen illanviettomestaksi. Yhdellä silmäyksellä näin kaljaa latkivat pitkätukat, siideritumuiset poppiprinsessat, paikallisen maatalousyrittäjän vapaata viettävän jälkikasvun, hyppyritukat ja MC-meitsiontäältäpäin-heput ja kaikenlaista kansaa saapuneena ihmettelemään että mitä se Koivunen aikoo täällä metelöidä. Läsnä oli myös erikoisen paljon tuttuja: Elina & co, huoneen 230 drinkkitarjoilijat, Ve&Vi, Duo Pieksämäki, maailman vahvin nainen, mies-jota-Ari-tuki-SaunaOpenAirissa, jne. Paikka huokui myös oikealla tavalla sellaista tunnelmaa, että näissä puitteissa on pidetty hurjia bileitä vähintään neljän vuosikymmenen ajan, ja niinpä koko keige kääntyi hulvattomaksi ilotteluksi. Saapuessamme takaisin lavalle encoreita varten, joku huutaa yleisöstä Hän-mies. Seuraavaksi huomaan että Hän-mies soi. Speedy ja Saku suonissani päätän pelleillä hiukan Highway to Hellin riffiä. Seuraavaksi huomaan että Highway to Hell soi. Onneksi Mauro aloitti HMC:n, ties mitä sieltä olisi muuten vielä tullut! No, ex-tempore on usein parasta koska ei itsekään voi olla ihan varma siitä mitä tapahtuu. Ja vaaratilanteiden minimointi on rockin kastraatio. (Teostot mulle tästä!) Hauskan keikan jälkeen pakettiin kamat, hengattiin hetki tuttujen kanssa, soitettiin baarin pianolla Robbie Williamsia (!) ja pakkauduttiin bussiin.

Muutamaa tuntia myöhemmin herättiin Helsingissä Kulttuuritalon edessä Kurvisen huutoon "Lapset ylös, kameraharjoitus alkaa!" Pöllämystynyt ryhmämme etsi kuka mitäkin: ruokaa, hammastahnaa, kitaranhihnaa, armoa. Päivä meni jotenkin unessa, meille neuvottiin milloin pitää kävellä mihinkin odottamaan ja missä vaiheessa pitää olla valmiina lavalla ja että kenraalissa pitää vetää yhtä täysillä kuin illan vedossa jotta ohjaajalla on käsitys siitä mitä lavalla tapahtuu. Teimme työtä käskettyä ja muun ajan toivottelimme takahuonetiloissa hyvää naistenpäivää jokaiselle ihastuttavalle leidille sekä Mokoman Santulle, jolla on kuulemma naistenpäivä joka päivä.

Mitäs tuosta Emma-gaalasta nyt pitäisi sanoa: Homma näytti toimivan suunnitelmien mukaan, paitsi Mokomalla, jonka soundi oli melko huono niin paikan päällä kuin tv:ssäkin. Harmittavaa epäonnea yhdellä maan kovimmista ryhmistä, mutta sattuu sitä joskus paremmissakin piireissä. Takahuoneen artistikatras seurasi palkintojenjakoa kiinnostuneena ja kyllä siellä jokainen taputti toisilleen. Jenni Vartiainen sanoi hetkeä ennen ensimmäistä Emmaansa ettei ole missään nimessä valmistellut minkäänlaista puhetta ja luottaa spontaaniin ilmaisuun jos sattuisi jotakin voittamaan, ja kyllähän se ensimmäinen puhe olikin spontaania huutamista. Hyvä hyvä, vähemmän käsikirjoitusta ja enemmän aitoa toimintaa, diggaan. Elonkerjuu-orkesteri kävi monta kertaa lavalla ja loppuvaiheessa muutamakin yhtyeen jäsenistä oli sen verran "herkistyneessä mielentilassa" että sai jännittää sitäkin, mitä suusta tulee vai tuleeko mitään. Anna Abreun pokaali oli yllätys ja aiheutti spontaanit aplodit. Siinä toinen, joka ei ollut valmistellut puhetta etukäteen, kuten tv-yleisö varmasti huomasi. Sen sijaan kornin itsepromoamisen palkinnon vei NRJ-juontajaduo, joka halusi ratsastaa maineeseen levylaulajamme avulla. Hyvä Renne Korppila, entinen oppilaani, onneksi olkoon! Aiemmin nimesi ei sanonut suurelle yleisölle mitään, nyt tuhannet, ehkä jopa kymmenet tuhannet tietävät kuka olet. Kuinka helppoa se olikaan: vittuilla Ari Koivuselle suorassa lähetyksessä. Olisin kyllä koittanut keksiä jotakin tyylikkäämpää, mutta jokainen tavallaan, jne. Levylaulaja suhtautui läppään huumorilla ja kannattaahan sitä yrittää poimia rusinoita pullasta. Mutta kai te nyt sitten soitatte tulevia sinkkuja entistä enemmän?

Gaalan jälkeen juhlaväki siirtyi jatkoille yökerhoon, missä ei allekirjoittaneen silminnäkijähavaintojen mukaan tapahtunut mitään muuta kuin että ihmiset söivät, juttelivat, joivat drinksujaan ja jotkut tanssivat. Ihmeen sivistynyttä touhua. Mutta kiitokset asianosaisille, oli hauskaa olla ekaa kertaa mukana Emma-pöhinöissä. Rumputaiteilijallemme tämä taisikin olla jo neljäs kerta.

-L-

PS. Valokuvia lisäillään myöhemmin